1 Jan 2013

Rikki.

Ensinnäkin ihanaa ja rakkauden täyteistä Uutta Vuotta 2013!! Kirjoitin tämä jo muutama viikko sitten, mutta en saanut blogitaukoni taki julkaistuksi. Haluaisin keskittyä  bloggailuun taas, mutta lupaan etten lupaa mitään. Ostin kuitenkin juuri uuden muistikortin ja käyttämättömän linssinkin löysin kameraani, joten toivon, että inspiraatio heräisi pikkuhiljaa. Jokatapauksessa, tässä ajatuksiani muutaman viikon takaa:

Moikka pitkästä aikaa! Pahoittelut että olen tällainen tuuliviiribloggaaja, mutta oon niin syvästi tunneihminen, että jos päässä pyörii tavalla tai toisella niin menee aina hetki, että saan haettua tasapainon. Lähes viimeinen puolivuotinen mun elämässä on ollut vähän sekamelskaa tunteiden osalta ja oon pelkästään odottanut, että asiat jotenkin tasaantuisi. Mä toivon usein, että olisin tunteeton eikä asiat liikuttaisi mua ollenkaan, tuntuu että olisin jopa valmis tinkimään onnentunteista, jotta en tuntisi enää koskaan mitään ikävää. Niin paljon olen menetyksiä ja heittelyä elämässäni kokenut. Vaikka muuten mulla on ollut hyvä flow ikäänkuin, eli olen saanut elämääni asioita, joita olen pyytänyt ja saanut onnea erittäin monella tapaa, niin toiseen ihmiseen ja hänen toiveisiin sekä tunteisiin on aika vaikea vaikuttaa.

Jokin aikaa sitten olin varma, että asiat on niin hyvin, että ei voi mennä kuin paremmaksi. Olin onnellisin ikinä toisen vieressä, että tuskin uskalsin olla siinä (virheellinen ajatusmalli, jonka olen menneisyydestä oppinut). Jos minut, joka höpöttää mielellään 24/7 saa hiljaiseksi piipittäjäksi, jolla ei ole mitään järkevää sanottavaa, niin asiat on joko todella huonosti tai just niin hyvin, että olen suorastaan paniikissa siitä, kuinka monta minuuttia sen hyvän olon on mahdollista jatkua. Miten vihaankaan sanontaa: "Kel onni on, se onnen kätkeköön" tai "Joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa!" (niin typerän kuulostakin..muah!) Helvetin masentavaa suomalaista angstia, mutta etenkin tuota ensimmäistä ajattelen aina kun olen onnellinen. Haluaisin huutaa ilosta ja näyttää sen kaikin tavoin, mutta sitten tajuan, että mua on koko elämän seurannut joku musta pilvi, joka repeää samantien kun näkee mun hymyilevän. Nyt musta tuntuu, että matto on taas vedetty pahasti jalkojen alta. Saattaa toki olla että omalla ylidramaattisella taipumuksella ylireagoida asioihin epävarmoissa tilanteissa on ollut osuutensa asiaan. 

Niin harvoin tapaa ihmisen, jossa on ne kaikki piirteet, niin hyvät kuin ne huonotkin, että toista ei voisi kuin rakastaa täysillä, jos saisi. Vaikkei siihen kyllä tarvita syytä, jos rakastaa jotakuta, rakastaa, koska rakastaa. No okei, huonoista puolista ja älypuhelimista voisin sanoa sellaisen pienen sanan, että ihmiset voisi tunkea ne välillä syvälle hyeenan perseeseen. Jos tuntuu joskus, että ihmiseen saa paremman kontaktin kännykän kautta kuin kasvotusten, niin pitäisikö jatkossa mennä syömään eri ravintoloihin, eikä samaan pöytään jne? Saatanan puhelimet ja vitun facebook T.Itsekin Facebook-addikti joka myös checkkaa foursquareen ja kuvaa annoksensa instagrammiin, ennen kuin vaihtaa kuulumiset. Syvä anteeksipyyntö kaikille ystäville! 

Sitten kun et ole nukkunut pariin päivään, oot käynyt muutamalla skumppalasilla ja meet sinne hiton naamakirjaan, niin tottakai newsfeedeissä näkyy ekana just se ihana naama. Siinä sitten teksti mitä olis ruoaksi ja joku tyttö kommentoimassa että voisi tulla syömään, niin tottakai oot just sopivassa mielentilassa ja menet painelee tykkäys-nappulaa sitten sen keskustelun sopivimpiin kohtiin. Tarkistin kaverilta puhelimessa, että "Onko ookoo olla nolo ja lapsellinen, jos vituttaa?" niin vastaus oli "No olihan toi nyt vähän sellanen bitchslappi..." Salaa mä olin vähän ylpee, kerrankin tein jotain impulsiivisesti ja harkitsematta, pari tuntia myöhemmin insomnia-ahdistuksissani kävin sitten poistamassa sen tykkäyksen ja toivon ettei kukaan ehtinyt nähdä sitä. Anteeksi tyttö! Vaikka tuskin tätä luetkaan.

Viimeksi kun mun sydän särkyi, lupasin etten anna sen enää koskaan särkyä, että jätän sellaiset jutut heti, joissa tulee vähäänkään ei-lupaavia merkkejä. Toisaalta tuntuu, että sabotoin itse tahalleen juttuja, joista voisi edes mitään tulla. Koitan alusta alkaen työntää ihmistä pois, koska pelkään niin paljon päästää lähelle. Kuitenkin mun sisällä on joku saippuaoopperasta karannut rakkauden puolesta taistelija, joka ajattelee, että mitä "huonommat" lähtökohdat, sitä parempi rakkaustarina siinä vaiheessa jos se onnistuu. Ja joku sanoo mua kyyniseksi? Nah nah? :D Lupasin viimeksi sydämen särkymisen jälkeen, että ylipääsemiseen menee 3kk, ihan korkeintaan puoli vuotta. No jotenkin kummasti siihen meni 2 vuotta ennen kuin pystyin kuulemaan henkilön nimen tuntematta yhtään ylimääräisiä sydämen tykytykstä. 

Nyt mietin jälleen, onko helpompaa poistaa toinen kokonaan elämästä, ainakin kunnes on rakastunut uudelleen, vaikka haluaisi olla ystävä! Onhan se just sellainen ihminen, jonka on kuulunut tulla elämääni, jotain mielettömän kaunista ja erikoista juuri mun silmissä. Mutta elättelenkö sitten kuitenkin toiveita? Entä jos tässä tarvitaan vain enemmän aikaa ja tilaa? Voiko rakkaus syttyä ystävyydestä, vaikka ekalla yrityksellä ei ole onnistunut? Voinko rakastua keneenkään toiseen, jos kaipaan vain tämän ihmisen viereen? Entä jos hän löytää sitten jonkun spesiaalin ja kertoo siitä minulle? Entä jos löytää mutta ei kerro?

Miten monta kertaa ihmisen pitää särkyä, että kovettuu täysin? Monille on riittänyt pari kertaa, mulle ei taas näytä mikään riittävän, vaikka tällaisina hetkinä se tuntuu ihan pyrkimisen arvoiselta tilalta. Silti se, joka just tekee mut on mun sydän, sen hölmö, mutta lämmin hyvyys. Se ei halua satuttaa ketään, riskeeraa itsensä mielellään toisen puolesta ja aina joskus sitten joku pystyy sen elvyttämään täydellisesti, vaikka aikaa siihen meneekin. Mutta se aika onkin pahin, päivä tuntuu viikolta kun on särkynyt mieli ja viikko kuukaudelta. Miksi toisen ihmisen sydämestä tulee kylmä ja kova, kun se särkyy ja toisen sydämestä pitäisi tulla muka vahva? Siitä vahvuudesta olen kuullut tässä lähiaikoina taas tuhansia erilaisia versioita. Jokaiselle annetaan sen verran kannettavaa kuin kukin jaksaa kantaa. Sori, mut mä en enää haluu, en tarvii, en jaksa.

En halua kuulostaa katkeralta, enkä mielestäni olekaan, ehkä pienen pieni kyynisyys ei kutienkaan haittaisi. Surullinen olen. Ja mikä itselleni on vaikeinta myöntää; olen voimaton. Silti olen tyytyväinen, että ensimmäistä kertaa olin niin avoin kuin vain uskalsin. Ja koska en halua katua sitä, että uskalsin uskaltaa ja haluan uskaltaa jatkossakin, siksi päätin julkaista nämä ajatukset myös täällä. Ehkä mä yritän vaan aina väärinä hetkinä liian kovaa enkä osaa asioiden mennä omalla painollaan. Näytän itsesästi ensimmäisenä ne huonoimmat puolet, kuin hyvät, koska toivon että lähelle tulisi vain ne jotka oikeasti haluaa siihen tulla.

Mä olen ihminen joka tuntee tunteet täysillä. Siis voimakkaammin kuin keskivertoihminen. Surun, onnen, ihastuksen, ärsytyksen, rakkauden ja rakkaudettomuuden. Kyyninen ihminen tuskin tulee ikinä tuntemaan ilotulitulituksia tavatessaan jonkun ja se taas on ainut asia, joka saisi sellaisen pään kääntymään. Itse haluan jatkossakin tuntea ilotulituksia, perhosia ja saada suunnilleen hyperventilaatiokohtauksia siitä että rakastumisen ja rakkauden tunne on ihanin maailmassa, joten en haluaisi vieläkään kyynistyä, vaikkei se ollutkaan nyt tämä. Ja mistä mä tiedä onko tämäkään rakastumista, mun ehkä mun vahvojen tunteiden takia ihastus tuntuukin rakastuneisuudelta. Anyway, kyllä mä uskon, että vielä löydän sen joka on valmis ottamaan vastaan mun tunteet ja kyllä mä haluan vielä sen yhteisen kodin, sormuksen ja about yksi tai kaksi pientä, heaven only knows


 

24 comments:

  1. Ihanaa kuulla taas susta! Ja tää teksti oli jotain niin koskettavaa, ihan melkein kuin itse olisin kirjottanut (ehkä eniten kliseisintä, mut ekaa kertaa tunnen näin ku luen jonkun blogitekstiä). Mä en ees ite tiiä mitä tähän kirjottaa, sen verta veti sanattomaksi... Pakko varmaan tallentaa tää sun kirjottama teksti jonnekkin, koska ite oon niin huono kirjottamaan ja kuitenkin tossa on niin paljon asioita mitä on omassakin päässä pyörinyt. Voisin kirjottaa tähän kommenttiin lisää jotain kliseistä, "kyllä se oikea sieltä tulee" ja "kaikki tapahtuu syystä", mut en halua, koska ei ne vaan aina oo niin. Mut sen sanon mitä sun blogias oon lukenut (kauan!) ja ymmärtänyt, niin oot kyllä vahva ja ihana ihminen. Ja mun mielestä tommonen bitchslapin antaminen on ihan jees välillä.;) Vaikka myöhemmin vähän nolottaiskin!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi kiitos kauniista sanoista<3 Ei tietenkään ole mukavaa, jos näihin fiiliksiin voi samaistua, mutta ehkä silti lohduttavaa tietää, että nää ajatukset on normaaleja :) Niin ja vaikka tapahtuisikin syystä, niin se ei sillä hetkellä juuri lohduta, kun maailma on musta - joskus myöhemmin noita tarkotuksia voi aina ajatella ja tajuta, että ehkä niin oli parempi, mutta nimenomaan kun sitä aikaa ja matkaa siihen pisteeseen ei voi etukäteen tietää, niin se tuntuu raskaammalta :/ Bitchslap meni ehkä väärään osoitteeseen, mutta toivotaan ettei sitä otettu pahalla, hah :)

      Delete
  2. Yhdyn Anonyymiin, ihan samalla tavalla voisin tilanteessasi kirjoittaa ja samoin ajatella. Outoa, luulin olevani ainoa noin ajatteleva, mutta en ole. Lohdullista tiedää.

    Tulipa ihan tosi kurja olo kun aloin muistelemaan noita sun kuvailemia tunteita, mitkä oon itsekin kokenut joskus. Mikään, ei mikään, edes kova fyysinen kipu oo pahempaa. Mutta voimia sinulle nyt. ♥ Vaikkei ne kyllä paskaakaan auta.

    Ainiin ja piti sanomani, että mulla auttoi se, kun yritin oikein kovasti saada itseni vihaamaan tätä ihanaa ihmistä. :D Kuulostaa tosi tyhmältä (ja vaikeelta), mutta vihalla jotenkin pääsee sen surun yli helpommin.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos AnsQ <3 Samoin tuli mullakin mieleen, että lohduttavaa tietää, ettei ajattele yksin näin. Haha, joihinkin toimii toi vihaaminen kyllä, mutta musta tuntuu ettei se mua ainakaan viimeksi auttanut vaikka kuinka yritin ja oli jonkun verran silloin aihettakin :D Toki jos siihen annetaan aihetta nytkin, niin sitten :)

      Delete
    2. Niin no juu aivan, ymmärrän. :-) Mulla oli niin, että kyllä se viha oli aiheellistakin, mutta silti helpommin meinas ajatella, et "mutku se on niin ihaana". Ihme touhua.

      Olen kovin iloinen kun bloggailet taas. Ehdinkin jo kommailla uuteen(kin) postaukseesi. Oon liekeissä!

      Delete
    3. Voi Ansku ihana oot! <3 Joo on toikin kyllä tuttuu, että joku on oikeesti vähän mulkku ja sit kuitenkin näkee vaan ne hyvät jutut :D En tiiä onkse pahempaa et joku on oikeesti mulkku vai sit ku ei oo :D

      Delete
  3. ihanaa kuulla sinusta taas!! <3

    tiedätkös, sinussa on paljon minua ja aivan kuin olisin juuri lukenut vanhaa päiväkirjaani!

    suru, ikävä, viha, katkeruus, yksinäisyys, hyväksyminen, ilo, ihastuminen, onnellisuus ja kaikki taas alusta. elin yhtä järkyttävää, järisyttävää, mutta hyvin kasvattavaa ja vahvistavaa kautta elämässäni seitsemän pitkää ja lyhyttä vuotta. halusin niin kovasti löytää rakkauden, joka rakastaisi minua takaisin, mutta se ei ollutkaan niin helppoa. se olikin kaikista satuttavinta ja raastavinta, mutta silti en vaihtaisi niitä vuosia pois. elämä ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista (miksi näin sanotaan, eikö ne piikit satu vai sekö se juttu onkin? kauniiden terälehtien kera tulee myös piikit), mutta on se silti sen arvoista.

    sinä olet kaunis sekä sisältä että ulkoa, muista se <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi, hassua miten jotenkin ajattelin hölmösti että oon ainut josta voi tuntua näin kurjalta! Kiitos paljon tästä kommentista<3 Joskus sitä varmaan osaa katsoa näitäkin kokemuksia hyvällä, ihan niinkuin nyt osaan katsoa vanhoja kurjia juttuja niin, mutta se on vaan vaikeeta tajuta kuinka monta kertaa nää samat fiilikset joutuu käymään läpi. Tuntuu että kyllä sitä voi olla typerä, kun ensin taistelee ikäänkuin omia tunteita vastaan eikä edes halua päästää toista lähelle ja lopulta kun sitten taipuu ja heittäytyy niin toinen ei otakaan vastaan.

      Kiitos ihana ja samoin<3

      Delete
    2. niin kai se oikeesti on, että rakkauden hinta on suru. ja kun sen tietää, on vaikeaa hypätä mukaan, kun pelkää satuttavansa itseään. se että ei kelpaa, on yksi kamalimmista tunteista mitä tiedän. jokaisen sydänsurun ja kyynelten täyttämien öiden jälkeen rakensin itselleni aina vain korkeampaa ja korkeampaa muuria. ja eihän mikään silloin onnistu. sure niin kauan kuin sinua surettaa, mutta nouse sitten jaloillesi ja anna itsesi rakastaa. uskalla olla avoin. joku vielä rakastaa sinua takaisin.

      Delete
    3. Niin! Voi että, on kyllä noi sydänsurut tutumpia kun ne onnenhetket mullakin! Se kun on tunneihminen, niin ns. pikkujututki tuntuu suuremmilta ja kauheemmilta, mitä monet ei-niin-tunneihmiset ei voi käsittää. Mutta täytyy muistaa se, että se onnikin tuntuu tunneihmisestä sit miljoona kertaa enemmältä ! <3 :)

      Delete
  4. <3

    Voin niin samaistua suhun!

    ReplyDelete
  5. Huippu teksti ja ihana kuulla sinusta vähän syvällisempää. Mulla itellä on täysin sama fiilis, enkä ois osannu kyllä asioita kirjottaa ton paremmin:)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niin harvemmin täällä blogissa kirjoittelen näin tai ainakaan julkaisen, mutta nyt tuli ehkä kuitenkin parempi fiilis, että sain nämä "sanottua" :)
      Kiitos<3

      Delete
  6. Amen! Noi fb-jutut yms, I feel you... Eron jälkeen kaikki uudet mimmit, joita toinen lisäilee kavereikseen aiheuttaa mussa sen "kuka sä luulet olevas"-reaktion :D Ja alkoholi + kännykät ylipäätään nyt vaan on maailman huonoin yhdistelmä. Mut kiva, että kirjottelet taas ainakin satunnaisesti, täältä löydät kyllä vertaistukea :) Tsemppiä <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo!! Alkoholi ja kännykät, juu ei ei ei!! x( :D Kiitos paljon<3 Koitan palailla tänne parhaani mukaan! :)

      Delete
  7. Itku tuli. Tää on ku mun elämästä. Koita kestää <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi ei! :( Sulle iso hali sit! <3

      Delete
  8. Mä itkin kun mä luin tän, niin hienosti kirjotettu! Toi oli kun suoraan mun ajatuksista ja tunteista, en vaan ite noin osuvasti olis osannut muotoilla <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi kiitos! Mietin että saako tosta mitään selvää, mutta ehkä se on just selvää, jos pystyy samaistumaan fiiliksiin. Tosin kurjaa jos samaistuu! :/ Hali<3

      Delete